Suomessa on noin 1,3 miljoonaa yksinasuvaa. Tämä on monipuolinen väestöryhmä. Yksinasuvat ovat eri ikäisiä, edustavat eri siviilisäätyjä ja heitä asuu sekä maaseudulla että kaupungeissa. Yksinasuvien määrä on kaksinkertaistunut kolmenkymmenen vuoden aikana. Yksinasuminen ei aina tarkoita yksinäisyyttä, mutta tähän joukkoon mahtuu myös yksinäisyyden kokemusta. Suomen kaltaisessa pienessä yhteiskunnassa ei ole varaa menettää ketään. Syrjäytymistä yhteiskunnasta tulee ehkäistä kaikin mahdollisin keinoin. Perhe, koulutus, työyhteisö, sosiaaliset kontaktit, mielekkäät vapaa-ajan harrastukset sekä yhteenkuuluvuus ja osallisuuden kokemus vähentävät koettua yksinäisyyttä.
Elämäntilanteissa tapahtuvia muutoksia on erilaisia: läheisen tai ystävän menehtyminen, kotipaikkakunnan vaihtuminen, korona-ajan eristäytyminen ja sosiaalisten kontaktien vähentyminen. Eläköityessä elämänpiiri mahdollisesti supistuu. Toimettomuuden ja tarkoituksettomuuden tunne saattaa kasvaa ja olla normaalia alakuloa vahvempaa. Yksin eläminen saattaa lisätä turhautumisen tunteita.
Kotihoidon asiakkaiden yleisin ongelma on myös yksinäisyys. Ikäihmisten tuettua ja tehostettua palveluasumista tuleekin keskittää kylä-, kunta ja kaupunkikeskuksiin, joissa on saatavilla ja saavutettavissa hoivaa, hoitoa, virikkeitä ja sosiaalista elämää. Omaishoitajien keskuudessa on myös riski koettuun yksinäisyyteen, vaikka arjessa olisikin toinen ihminen. Omaishoidettavan sairaus ja sen aiheuttamat muutokset sosiaalisessa kanssakäymisessä voivat jättää omaishoitajan hyvin yksin.
Julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto ei yksin kykene, eikä ole tarkoituksenmukaista kyetäkään vastaamaan tähän yhteiskunnan ilmiöön. Tarvitsemme yhteistyötä yksityisten toimijoiden sekä etenkin järjestöjen ja yhdistysten kanssa. Niiden toimintaedellytyksiin panostaminen moninkertaistaa vaikuttavuuden. Tulevaisuudessa tulee huolehtia erilaisten kansalaisjärjestöjen sekä yhdistysten toimintaedellytyksistä niin valtion, hyvinvointialueiden kuin myös kuntien toimesta.